Mitä hyötyä lapsista on vanhemmilleen?

Minulta on kysytty, kannattaako lapsia hankkia ja miten ”kustannustehokkaita” lapset ovat. Lapsiin liittyvät tunteet ovat varmaankin pysyvimmät lasten hankkimista puoltavat asiat. Mutta unohdetaanpa hetkeksi vanhempien tunteet ja mietitään millaista on vanhempien ja lasten elämä nyky-yhteiskunnassa.

Lapsilla on ollut kautta historian paljon suurempi osa perheen ja yhteisön hyvinvoinnin tukemisessa kuin useinkaan tulee mieleen. Aiemmin agraariyhteiskunnan monisukupolvisissa suurperheissä lapset eivät olleet vain vanhempien huollettavia tai oppilaita, vaan aktiivisia toimijoita, jotka osallistuivat talouden ja arjen pyörittämiseen jo varhaisessa iässä vanhempiensa seurassa. Heidän tehtävänsä ulottuivat esimerkiksi maatöihin, karjanhoitoon, pihapiirin hoitoon ja ruokahuoltoon – tehtäviin, jotka vaativat voimia, osaamista ja vastuuntuntoa. Näin lapset oppivat käytännön taitoja jo varhain ja auttoivat perhettä selviytymään arjen haasteista.

Tämä haavoittuvassa iässä olevan ihmisen yhteisöllinen ja toiminnallinen rooli voi tietenkin johtaa riistoon ja hyväksikäyttöön. Tästä on maailmankirjallisuudessa esimerkkejä, vaikkapa Lisa Tetznerin kirjoittama Musta Veljeskunta.

Mutta useimmissa perheissä lapset kokivat merkityksellisyyttä ja oppivat vastuuntuntoa. Samalla lapset olivat tärkeä osa perheen tukiverkostoa, ja tarjosivat apua ja turvaa myös vanhemmilleen ja sisaruksilleen. Tällainen perheen sisäinen yhteistyö ja vastuunjako vahvistaa perheen sisäisiä siteitä ja yhteisön toimivuutta. Mainittu Teznerin kirja onkin myös esimerkki siitä, miten lapset vaikeasssa tilanteessa pystyvät jopa itse luomaan itselleen omat säännöt ja ainakin jonkinlaisen yhteisörakenteen.

Nykyajan urbaani ympäristö, ydinperheet, työpaikat kodin ulkopuolella sekä koulutusjärjestelmän vaatimukset ovat kuitenkin muuttaneet lapsen ja nuoren ympäristöä ja mahdollisuuksia merkittävästi. Opiskelu ja siihen liittyvät valinnat vievät suuren osan nuoruusvuosien ajasta ja energiasta. Tämä on varmasti tärkeää yksilön kehityksen kannalta, mutta samalla se vähentää mahdollisuuksia osallistua perheen ja yhteisön arjen tehtäviin ja tukea vanhempia konkreettisesti. Kun yhteinen aika on vähäistä, roolimallitkin saadaan muualta ja viime kädessä koti tarjoaa vain ateriat ja yösijan. Muutto opiskelupaikkakunnalle ja oman työuran rakentaminen estävät lopulta kohtalokkaasti vanhempien käytännön auttamisen tai edes tapaamisen.

Tämän kehitys on johtanut siihen, että uraputkessa etenevät aikuiset eivät oikeastaan tarvitse lapsia – kuin korkeintaan lapsilisän lähteinä, eivätkä koko nuoruutensa koulussa viettävät lapsetkaan vanhempiansa – kuin korkeintaan kulujensa maksajina.